HISTORIAA
	Ensimmäinen irlanninsetteri tuli kotiin neljäkymmentä vuotta sitten. Vahingossa, kuten elämässä usein tapahtuu. Mona-Lisan piti alun perin mennä tuttavaperheeeen, mutta sattumien kautta siitä tulikin Redseeker-kennelin kantanarttu. Redseeker-koirat tunnetaan tänäpäivänä maassamme niinä harvoina dual purpose –koirina, jotka sopivat sekä käyttöön että näyttöön. Kasvatuksen Redseeker-kennelnimellä aloitti oikeastaan äitini. Ensimmäinen pentue Mona-Lisalle syntyi vuonna –65. Mona-Lisa jätti itseään parempaa jälkeä ja oli sopiva narttu kasvatustyön perustaksi. Erityistä tarinaa Redseeker-kennelnimelle ei ole, se vaan syntyi jostain ja tuntui hyvältä suussa.
Kasvatustyöni on pienimuotoista. Pentuja on korkeitaan kerran vuodessa. Pentueiden määrää en uskalla lähteä edes arvailemaan, mutta neljän vuosikymmenen aikana niitä on jokunen kertynyt. Aakkosia, jos kohta ihan kaikkia kirjaimia ei ole tullut käytettyä, käydään läpi toista kertaa, vai olisikohan sentään jo kolmatta…? Kasvatan myös tiibetinterrierejä, ensimmäinen pentueeni siinä rodussa oli 1973. Rodusta Mielestäni irlanninsetteri on harvinaisen fiksu rotu. Se ymmärtää miltei kaiken ja on jyvällä asioista. Irlanninsetterit ovat kaikki niin samanlaisia ja kaikki kuitenkin niin erilaisia persoonia. Rotu ei kuitenkaan ole mikään jokamiehen rotu,
vaan vaatii omistajakseen liikkuvaisen ja harrastavan ihmisen. Irlanninsetteri ei ole tarhakoira, joka otetaan sieltä käyttöön ja pistetään syrjään silloin, kun itselle sopii. Näistä seikoista sekä pienistä tihutöiden varoittelen ja vähän pelottelenkin pennuista kiinnostuneita ostajia. Ja jos he vielä sen jälkeen uskaltavat pennun ottaa, niin kyllä ne yleensä koiransa ovat hyvin pitäneetkin.
		Uraauurtava naisohjaaja Koirien käyttöominaisuudet ovat tärkeitä ja merkitsevät ennen kaikkea hauskuutta. Kanakoirametsästys on minulle mieluisa harrastus, joskaan saalis ei ole tärkeintä. Hyvin harvoin tulee lintuja pudotettua. Pääasia on koiran ja ohjaajan välinen yhteistyö. Olisin ollut jo ensimmäisen koirani kanssa kiinnostunut lähtemään mukaan koetoimintaan, mutta en saanut mistään kaipaamiaan neuvoja alkuun pääsemiseksi. Eräs pitkän linjan kanakoiramies lupasi neuvoa, mutta oppitunti kuluikin opettajan haukkuessa muiden koirat ja kehuessa omiaan. Tästä sisuuntuneena päätin 70-luvun alussa kasvattini Redseeker Roderickin eli Ronin kanssa lähteä kokeisiin. Ensimmäisessä kokeessaan olin täysin ummikkona ja kaiken lisäksi ilman metsästys- saatika aseenkantolupaa. Kun niitä ei kukaan huomannut kysyä.... Erän loputtua muuan Ewald Tillanen opasti noviisia: ”Haulikko pitäisi taittaa, kun liikutaan”. Muistan mutisseeni vastaukseksi, että kunhan vaan tietäisin mistä… Tulosta ei tuosta ensimmäisestä kerrasta tullut, mutta kaiken kaikkiaan erittäin opettavainen kokemus ja tuomarin kannustava kritiikki saivat jatkamaan harrastusta.
Olin tuohon aikaan yksi harvoista naisista, jotka kokeissa koiria ohjasivat. Kokeissa kiertävät piirit olivat muutenkin pienet. Herrasmiesharrastuksesta kieli tapa, että niihin aikoihin kaikki osanottajat kättelivät toisensa ensi tapaamisella syksyisin. Eräs huippuhetkistä kokeissa oli Redseeker Eiren siirtyminen voittajaluokkaan. Saavutus oli melkoinen ensinnäkin punaiselle irlanninsetterille, joita ei tuolloin pointtereiden valta-aikana terävimmässä kärjessä usein nähty, ja joka lisäksi oli ”aivan väärää linjaa” ja joka kaiken huipuksi oli vielä naisen ohjaama. Voittajaluokkaan asti yltäneitä naisohjaajia on edelleen ainoastaan kolme.
	”Ire” menestyi myös näyttelypuolella ollen Suomen ja kansainvälinen muotovalio ja ainoa, joka oli myös Norjan muotovalio. Ruotsin ja Norjan valiosäännöthän poikkeavat siten, että valionarvoon vaaditaan kokeista ykköstulos. Iren tytär Liira on jäänyt mieleen ”pienenä suurena koirana”. Sillä oli todellinen taiteilijan luonne. Se oli pitkärunkoinen, pieni ja tulinen narttu, joka teki kaiken viimeisen päälle. Eräänkin kerran Liira seisoi fasaanin, nosti sen käskystä ja kun lintu lennähtikin puuhun, Liira syöksyi perään ja ravisteli linnun puusta alas ja toi minulle. Koirankasvatus - henkimaailman juttuja Kotona minulla on tällä kasvamassa viimeisimmästä pentueesta Tara ja Tricky, joita olisi tarkoitus viedä myös kokeisiin. Kasvatustyö on sellaista aallokkoa, välillä on huonoja aikoja ja välillä parempia. Vähän henkimaailman juttuja. Tulevaisuus näyttäisi nyt hyvältä. Rodulle uhaksi koen sen jos kasvattajat jalostavat pelkästään yksittäisiä ominaisuuksia, liittyi se sitten ulkonäköön tai käyttöominaisuuksiin. Rodun tulevaisuus ei huolestuta, jos vain ollaan rehellisiä niin toisillemme kuin ennen kaikkea itselleenkin.
Yhdistelmiä valitessani kiinnitän huomiota ulkonäköön ja terveyteen. Jos koira on kaunis kokonaisuudeltaan, niin sillä on mielestäni niin sanotusti työkalut kunnossa. Olen käyttänyt nartuilleni myös täysin näyttelylinjaisia uroksia ja ollut tuloksiin tyytyväinen. Esimerkiksi Clonageera Shadow’n jälkeläiset ovat olleet oikein kivoja koiria. Mielestäni koiran pitäisi pärjätä irlanninsetterinä, ei sillä, mitä ”linjaa” se edustaa.